Lajirakkaus jatkuu vaikka Rakkaudesta lajiin -kampanja ja blogi päättyvät

Noidanlukkojen myötä on tullut aika päättää Rakkaudesta lajiin -kampanja, jossa on reilussa vuodessa esitelty pitkä liuta Suomen uhanalaisia lajeja ja ihmisiä, jotka tekevät suurella sydämellä töitä lajien puolesta. Tätä blogi ei enää päivitetä, mutta sen kirjoituksista, kuvista ja videoista voi yhä nauttia. Kampanjan antiin pähkinänkuoressa voi tutustua myös osoitteessa www.metsa.fi/rakkaudestalajiin.

Vaikka kampanja loppuu, Metsähallituksen luontopalvelujen työ suomalaisten uhanalaisten lajien puolesta jatkuu laajana ja tuloksekkaana. Kiinnostavaa lajiasiaa on jatkossakin tarjolla esimerkiksi Suomen kansallispuistojen Facebook-sivuilla ja Metsähallituksen luontopalvelujen Twitter-tilillä. Pysy siis kuulolla!

Löytämisen riemua!

Oikukkaat noidanlukot aiheuttavat usein päänvaivaa ja selkäsärkyä etsijöilleen. Tällä kertaa olin jo pitkään kävellyt hitaasti etsiskellen pientä kumparetta edestakaisin. Välillä kumarruin tutkimaan tarkemmin matalaa kasvillisuutta, joka tällä laidunnetulla paahteisella pienellä kedolla oli paikoin harvaa.

Kuva: Metsähallitus / Tapani Mikkola

Kuva: Metsähallitus / Tapani Mikkola

Tiedän että teitä on täällä! Olisi jo aika näyttäytyä!

Edelleen tarkkaavaisesti maata tutkiskellen ja linkkuveitsiasennossa kävellen jatkoin haravointia. Polvistuin tarkastelemaan lähemmin huopakeltanon ja ketoneilikan värittämää ketolaikkua. Nenä maassa kasveja tutkiessani yhtäkkiä siinä, mitaltaan 4 cm:n pituisena silmiini osui ensimmäinen. Hetkeä myöhemmin näkyi vieressä toinen, kohta jo kolmas ja hieman kauempana neljäs. Sepä olikin muhkea yksilö: kokoa lähes 10 cm ja komea itiötähkä kurkotteli muun kasvillisuuden seasta kohti taivasta. Kun löytämisen suurin kynnys oli ylitetty eli ensimmäinen noidanlukko oli paljastunut, löytyi kumpareelta ja sen laitamilta pieneltä alueelta yli 60 ketonoidanlukon yksilöä.

Ähäkutti, löysinpäs teidät!

Noidanlukot pitävät kosteasta alkukesästä, juuri sellaisesta kuin mihin tänä vuonna kesäkuuksi lomansa ajoittaneet joutuivat tyytymään. Siksi tämä vuosi onkin ollut erityisen hyvä noidanlukkojen bongailuvuosi. Uusia esiintymäpaikkoja on löytynyt, ja vanhoilla tiedossa olleilla paikoilla on laskettu noidanlukkoja ennätysmääriä.

Toisenlaisina vuosina, kun alkukesä on paljon tätä kesää kuivempi, noidanlukot voivat piileskellä maan alla. Siellä kuluu joskus jopa vuosia, mikäli säät eivät hieman nirsoileviksi osoittautuneiden noidanlukkojen mielestä ole suotuisat verson kasvattamiseen maan pinnalle saakka. Noidanlukko saattaa piileksiä mullan alla myös jos maan päällä resurssit eivät muutoin ole niille soveliaat ja vaikkapa kilpailu valosta ja elintilasta tulisi hävityksi reheväkasvuisemmille lajeille. Siinähän etsiskelevät, en aio tämä kesänä näyttäytyä! Piilottelussa noidanlukkoja auttavat mykorritsasienet, joiden kanssa ne tekevät yhteistyötä ja saavat sitä kautta selviämiseensä vaadittavaa ravintoa.

Kuva: Metsähallitus / Tapani Mikkola

Kuva: Metsähallitus / Tapani Mikkola

Noidanlukon löytäminen on nykyisin aina yhtä ilahduttavaa. Kaikki maassamme tavatut seitsemän noidanlukkolajia ovat taantuneet voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Lajeista yleisintäkin, ketonoidanlukkoa tapaa enää valitettavan harvoin. Ja vaikka noidanlukko sattuisikin kasvamaan juuri etsintäalueella ja vaikka siitä olisikin aiempi havaintotieto olemassa, oma lukunsa on löytää pienet, vihreät versot muun kasvillisuuden seasta. Tähän tarkoitukseen kannattaa harjaannuttaa ”noidanlukkosilmää”. Sen avulla voi erottaa noidanlukon kohtaamiselle otollisimmat kohdat muusta kasvillisuudesta. Yleensä ne ovat pienialaisia laikkuja rehevämmän kasvillisuuden seassa tai laitamilla. Esiintymiä tavataan usein pienillä, hieman muusta ympäristöstä koholla olevilla aurinkoisilla kumpareilla tai rinteillä, joissa muu kasvillisuus pysyy matalana. Hiekkainen maaperä lisää noidanlukon löytymisen todennäköisyyttä. Erityisesti noidanlukot rakastavat laidunnettuja ketoja ja niittyjä, joilla laiduneläimet pitävät muut kasvit matalana siten, että varreltaan vähäisimmillekin jää tilaa kasvaa.

Usein noidanlukkojen esiintyminen kertoo pitkään jatkuneesta perinteisestä maankäytöstä, laidunnuksesta ja niitosta sekä sinnikkäästä hoitotyöstä. Jos pitkään hoitamatta ollutta niittyä tai ketoa aletaan tauon jälkeen raivata ja laiduntaa tai niittää säännöllisesti, mahdollisuudet noidanlukon ilmaantumiseen saattavat olla olemassa, jos maaperäkin sattuu olemaan suotuisa. Jos näin onnekkaasti käy, löytöä kannattaa todellakin juhlia ja nostaa malja kuutamoöiden mystiselle avaimelle! Ja lisäksi jatkaa tuloksekkaaksi osoittautunutta hoitotyötä.

Teksti: Metsähallitus / Katja Raatikainen

Suojelubiologi Katja Raatikainen taipuu vapaalla tangoon, niin tanssilavalla kuin klarinetti hyppysissään. Hänet voi tavata myös marja- ja sienimetsästä ja talvisin hiihtoladulta. Työkseen Katja vastaa Suomen arvokkaiden perinneympäristöjen hoidosta ja seurannasta esimerkiksi Euroopan unionin rahoittamassa Luonnonhoito-LIFE-hankkeessa. Kasvitieteilijää kiehtoo myös perinneympäristöjen historia.

Video: Katja Raatikainen suojelee noidanlukkoja

Metsähallituksen luontopalvelujen suojelubiologi Katja Raatikainen vastaa Suomen arvokkaiden perinneympäristöjen hoidosta ja seurannasta muun muassa osana Europpan unionin rahoittamaa Luonnonhoito-LIFE-hanketta. Kasvitieteilijää kiehtoo myös perinneympäristöjen historia. Tutustu uhanalaisiin noidanlukkoihin Katjan matkassa!

Salaperäinen noidanlukko

Rakkaudesta lajiin -kampanjan viimeinen mielenkiintoinen tuttavuus ovat oikukkaat noidanlukot. Nämä pienet sanikkaiset viihtyvät perinneympäristöissä. Tiesitkö, että muinoin uskottiin, että ketonoidanlukon lehdellä voi avata salaisimmatkin lukot?

RL_Noidanlukot_Lajikortti

Rimpien prinsessa lähikuvassa

Tunnetko lettohernesaran, heinäkuun rakkaan lajimme? Et välttämättä, sillä laji on harvinainen ja sangen vaikea tunnistaa. Lettohernesara esiintyy harvinaisena Suomen lisäksi vain Ruotsissa, Norjassa, Virossa, Latviassa sekä Venäjän Karjalassa ja Murmanskin ja Leningradin alueilla.

RL_Lettohernesara_Lajikortti

Rimpiä rämpimässä

Kävelinpä kesäisellä suolla, hyvin vetisellä ja rimpisellä suolla. Kumpparini melkein hörppäsivät vettä. Katseeni skannasi ympäröiviä kasveja ja yhden äkkiä se kiinnittyi kellanvihreisiin mättäisiin. Lähdin rämpimään kumpparit hölskyen kohden todella mielenkiintoisen näköistä kasvirypästä.

Löytyykö, löytyykö? Kuva: Metsähallitus / Tuula Kurikka

Löytyykö, löytyykö? Kuva: Metsähallitus / Tuula Kurikka

Aivoni lähtivät kaivelemaan vinkkejä siitä, mihin olin törmännyt ja se tuotti tulosta. Ensin sieltä putkahti ulos tieto, että tämä on harvinainen laji. Sitten alkoi tulla tietoja samanlaisista lajeista. Kun jäljellä oli enää kolme vaihtoehtoa, aivoni kieltäytyivät jatkamasta ja vaativat lisätietoa.

Kumarruin katsomaan tarkemmin kasvin hienorakenteita, tarvitsin jopa suurennuslasia. Ja sitten se tapahtui. Aivoni välittivät viestin: LETTOHERNESARA. Tunne oli hieno; sydän pompotti ja innostuksen puna alkoi levitä kasvoille. Sitten järkeni puuttui peliin ja alkoi vaatia tarkistamista; ettei kyseessä vain ole risteymä. Se oikein pakotti katsomaan, ovatko siemenet normaalin näköisiä. Ja, jippii, olivathan ne. Olin löytänyt tämän haasteellisen lajin eka kertaa elämässäni!

Siellä se lettohernesara asuu, katsokaahan tarkasti. Kuva: Metsähallitus / Anne Jäkäläniemi

Siellä se lettohernesara asuu, katsokaahan tarkasti. Kuva: Metsähallitus / Anne Jäkäläniemi

HOX HOX! Olen sopinut tapaavani tämän lajin uudestaan syyskuun alussa. Palataan sitten asiaan!

Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS/Leena Helynranta

Siinä se on! Kuva: Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS / Leena Helynranta

Teksti: Anne Jäkäläniemi

Anne Jäkäläniemen intohimona ovat uhanalaiset kasvit, joita Kuusamossa riittää tutkittaviksi. Kasvitieteen tohtorin erityisen mielenkiinnon kohteena ovat kämmekät ja jokivarsikasvit, joista hän on tehnyt useita tieteellisiä julkaisuja. Annen katseen alta ei pieninkään kasvi pysty piiloutumaan. Ennemmin tai myöhemmin se joutuu mitatuksi ja kirjatuksi tietokantoihin.

Esittelyssä rapujuhlien kuningas ja sen karmea vitsaus

Kuva: Metsähallitus  / Aku Ahlholm

Kuva: Metsähallitus / Aku Ahlholm

Herkkusuiden arvostama ja himoitsema jokirapu (Astacus astacus) on vesiemme suurin pohjaeläin. Muita Suomessa esiintyviä rapulajeja ovat täplärapu ja pienessä määrin kapeasaksirapu. Jokirapu on alun perin esiintynyt eteläisessä Suomessa, mutta istutuksin lajin levinneisyys yltää nykyään aina napapiirille saakka. Amerikan-serkkua, täplärapua, Suomeen alettiin istuttaa 1960-luvulla, ja laji levittäytyy yhä laajemmalle ja laajemmalle alueelle.

Täpläravun myötä leviää Suomessa myös toinen vieraslaji nimeltään rapurutto. Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että rapuruttoa on useaa erilaista tyyppiä. Pääsääntö on kuitenkin, että täplärapu sietää ruttoa paremmin kuin kotimainen jokirapu. Rapurutto voi helposti hävittää lähes hetkessä koko järven jokirapukannan sukupuuttoon tai infektoida jokiravun kantamaan ”kroonista” ruttoa, jolloin kanta taantuu niin pahasti, ettei se käytännössä tule koskaan elpymään enää pyydettäväksi kannaksi. Rapurutto ja täplärapu ovat jokiravun tulevaisuuden suurimmat uhkat Suomessa! Rutto leviää täpläravun sekä muun muassa desinfioimattomien rapupyydysten mukana. Pyydyksissä on helposti rapuruttoitiöitä. Siksi ravustajan pitäisi aina desinfioida pyydykset, kun hän siirtää ne vesistöstä toiseen.

Ravuilla on ollut ja on edelleen myös todella vahva taloudellinen merkitys. Parhailla rapuvesillä ravustajat tekevät kovaa tiliä rapusaaliillaan joka kesä. Ravun ympärille rakentuvalla pyynti- ja ruokailukulttuurilla on pitkä ja arvostettu historia. Rapujuhlat ovat monelle tärkeä osa kesäistä perinnettä ja sosiaalista yhdessäoloa perheen ja ystävien kesken. Toivottavasti tulevaisuudessa jokirapu säilyy vahvasti maamme arvokkaassa lajistossa ja perinteistä kestävää ravustuskulttuuriakin voidaan edelleen harrastaa. Itse haluan siihen ainakin uskoa ja tehdä aktiivisesti töitä jokiravun paremman tulevaisuuden eteen.

Kuva: Metsähallitus / Aku Ahlholm

Kuva: Metsähallitus / Aku Ahlholm

Teksti: Mika Laakkonen

Ylitarkastaja, tohtorismies Mika Laakkonen tuntee kalat ja muut vesiemme asukkaat. Hän hoitaa työkseen kalavesiämme. Tutustumme Laakkosen johdolla kotoperäiseen ja uhanalaiseen jokirapuun, joka nappaa tiukasti kiinni auttavaan käteen.